enkelibanneri
  Etusivu | Yleistietoa | Surutyö | Omat Tarinat | Runoja | Linkit | Kirjavinkit | Yhteydenotto


Oma tarina sivulle
Ohjeita/ tietoa
 

Perjantai 22.2.2013, tämän piti olla iloinen päivä. Ensimmäinen ultra, jossa näkisin meidän pienen.

Minulla todettiin heinäkuussa 2012 pco, johon sain puolen vuoden terolut-kuurin. Terolutien aikana en raskautunut, mutta heti ensimmäisestä luomukierrosta terojen jälkeen, kp 26 ja vielä uutena vuotena oli minulla ehkä elämäni ensimmäinen ovulaatio, ja siitä nappasi raskaus saman tien.

Kun sain raskaustestiin plussan 11.1.2013, olin onneni kukkuloilla. Pikkuhiljaa viiva vahvistui, ja digikin näytti plussaa. Kerroin osalle sukulaisista ja kavereista, pomolle ja opettajalle, että meille tulee vauva ja laskettu aika on 12.9.

Raskausoireita oli mm. rintojen kipua, kuvottavaa tunnetta, ruokahaluttomuutta, väsymystä, mahakipuja...kaikkia mitä raskauteen kuuluukin. Oletin kaiken olevan niin kuin pitää. 2 kertaa kävin neuvolassa, tiistaina 19.2.2013 oli neuvolalääkäri. Hän koitti kuunnella sydänäänet, mutta ei saanut niitä kuuluviin. Hän totesi, että se on ihan normaalia näillä viikoilla, ja tuolloin oli viikkoja kasassa 10+6. Sisätutkimuksen perusteella hän totesi että kohtu on kasvanut.

Takaisin tähän päivään, eli perjantaihin 22.2. Menin äitiyspolille luottavaisin mielin, ja mies lähti töihin. Istuin odotustilassa muiden raskaana olevien kanssa, ja ajattelin että pian minullakin on tuollainen ihana vauvamaha. Tuli minun vuoroni mennä sisään ja alkuhaastattelun jälkeen asetuin tutkimuspöydälle makaamaan.

Odotin innoissani, milloin sikiö ilmestyy ruutuun. Näin heti hoitajan ilmeestä että kaikki ei ole niin kuin pitää. "Nyt näyttää siltä, että sikiöllä ei ole sykettä, ja koonsa perusteella se on noin 8 viikkoinen, valitettavasti sikiö on kuollut".

En tiennyt mitä sanoa, makasin pöydällä vain lamaantuneena, enkä osannut sanoa mitään. Hoitaja laittoi minut vielä lääkärin vastaanotolle, joka totesi saman, pikkuisemme on kuollut noin rv 8, eikä asialle voi mitään. En voi uskoa vieläkään miten näin on käynyt. Minulla on ollut raskausoireita, en ole vuotanut verta eikä mitään merkkejä keskenmenosta ole ollut.

Sain Mifogyne-lääkkeen heti paikan päällä ja kotiin mukaan 4 Cytotec-tablettia joiden pitäisi saada alkio tulemaan ulos sunnuntaina. Välissä jouduin istumaan taas odotustilassa raskaana olevien keskellä, ja voin sanoa että vaikeaa oli. Etenkin kun vastapäätä istui joku nuori pariskunta, jotka selailivat ultraäänikuviaan ja naureskelivat. Tietämättä, että itse olen juuri kuullut uutisen joka romahdutti koko elämäni kerralla. Tämä jälkeen kävin vielä verikokeissa ja lähdin kotiin.

Nyt odottelen sunnuntaita kauhulla, pelkään vuotoa ja kipuja. Oli kamalaa ilmoittaa kaikille asiasta, että meille ei nyt tulekaan vauvaa. Itkin ja itkin ja itkin kunnes mitään ei enää tullut ulos. Miehen kanssa puhuimme että jatkamme yritystä, mutta tein myös päätöksen, että menen tämän koettelemuksen jälkeen yksityiselle lääkärille jos hän kirjoittaisi lähetteen lapsettomuushoitoihin, yritystä meillä on takana jo kuitenkin vuosi, ja ikääkin minulla tulee kesällä täyteen 32. Myös kilpirauhas-arvoni pitää tarkistaa, sillä joitakin vuosia sitten ne olivat kohollaan, ja kuulemma nekin voivat aiheuttaa keskenmenoja tai ainakin vaikuttaa siihen.

Olo on turta, en jotenkin osaa käsittää tätä asiaa. Mietin vain että miksi tuo alkio ei ole tullut ulos, se on ollut sisälläni kuolleena 3 viikkoa, ja minä olen koko sen ajan luullut että kaikki on kunnossa! Pelkään, että saan jonkun tulehduksen enkä koskaan tule äidiksi. Tämä on jotenkin niin ivallista, että kävi näin. Minusta tuntuu, että kaikki mitä elämässäni yritän, epäonnistuu aina jossain vaiheessa jollain lailla.

On pakko vain koittaa jatkaa ja jaksaa eteenpäin vaikka tällä viikolla se tuntuukin vaikealta.

Toivottavasti taivaan enkelit päättävät, että minua on koeteltu jo tarpeeksi, ja antavat minulle sen mitä eniten maailmassa haluan ja tarvitsen; oman lapsen.

-Katjuli-
 

alapalkki
©Enkelisivut