enkelibanneri
  Etusivu | Yleistietoa | Surutyö | Omat Tarinat | Runoja | Linkit | Kirjavinkit | Yhteydenotto





Naisen ja miehen suru - äidin ja isän suru
Surun vaiheet
Surusta eteenpäin
- Purkautumistie surulle?
15 ajatusta surutyöstä
Kuinka tukea lapsensa menettänyttä?


Naisen ja miehen suru - äidin ja isän suru

"Kun toinen on rohkea, toinen on maassa. Olisi hienoa, jos voisimme tukea toinen toistamme siten, että kun toinen on vahva, toinen saisi olla heikko. Mutta ei se käy niin. Sen sijaan vedämme toisenkin maahan ja voimme alkaa riidellä pienimmästäkin asiasta. "

Lapsen menetys on kova koetinkivi suhteelle. Se asettaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen. Samalla se on tilaisuus koetella omaa itseään. Mistä selviydymme? Jokainen käy surunsa läpi omalla tavallaan. Toisen puolesta ei voi surra. Naiset surevat eri tavalla kuin miehet. Naisille tulee helposti syyllisyydentunteita, itsesyytöksiä ja he surevat kauan. Naiset puhuvat surusta, miehet ajattelevat sitä.

Miehet eivät sure vähemmän, vaikka eivät puhu menetyksestä - he pitävät ajatuksensa sisällään. Miehet saattavat kokevat itsensä voimattomiksi, turhautuneiksi ja yksinäisiksi. Mieheltä voi puuttua sosiaalinen verkosto, joku, jolle puhua. Miehen surua on vaikeampi saada pintaan, ja sen vuoksi he usein piilottavat sen.

Mies uppoutuu helposti harrastuksiinsa, korjaa autoaan, kävelee metsässä, on enemmän poissa kotoa ja alkoholinkäyttö voi lisääntyä. Nämä merkit kertovat, että mieskin suree, sisäänpäin... Mies on useimmiten se, joka katsoo elämää eteenpäin, kun taas nainen haluaa huolehtia ja tutkiskella tunteitaan. Miehistä voi tuntua hyvältä istua toisten isien kanssa keskustellen. Omaan tilanteeseen voi löytyä näin uusia näkökulmia.

Surevalle äidille lapsen menetys merkitsee hänen maailmansa kuolemaa - sen maailman missä hän olisi elänyt lapsensa kanssa. Äiti huomaa, että mahdollisuudet ovat vaihtuneet mahdottomuuksiin. Hän ei voi koskaan käydä vuoropuhelua lapsensa kanssa. Kun äiti menettää lapsensa, hänen kaikki roolinsa voivat tuntua tarpeettomilta, olo tyhjältä. Surua syventää se, että suhde lapseen on ruumiillinen ja alkuvoimainen. Väsymys ja hormonitasapainon heilahdukset saavat aikaan tunteiden vuoristoradan. Jos lapsi on kuollut ennen syntymää tai synnytyksessä, voi äidille tulla ajatus, onko hän ollut äiti lainkaan.

Mitä yllätävämpi vauvan/lapsen kuolema on, sitä todennäköisemmin vanhemmat voivat saada traumaperäisen stressireaktion. Se tarkoittaa tilannetta, jossa itsepintaiset oireet jatkuvat viikkokausia ja häiritsevät jokapäiväistä elämää. Tulee uniongelmia, levottomuutta, ärtyisyyttä, keskittymishäiriöitä, ylivalppautta... Muistikuvia tapahtuneesta yritetään välttää tai ne pyörivät mielessä filminauhana. Tulevaisuus ei tunnu valoisalta. Nämä oireet pysäyttävät surutyön etenemisen. Viikkokausia jatkuessaan tämä tila vaatii psykologista apua, viimeistään kolmen viikon kuluttua.

Ajateltavaa...
Miltä minun suruni näyttää kumppanin suruun verrattuna?
Suremmeko samalla tavalla?
Voimmeko jakaa tunteita, ajatuksia, huolia, pelkoja?
Vai onko meidän vaikea tavoittaa toisiamme?
Tunnenko itseni väärinymmärretyksi?
Kestääkö suhteemme menetyksen?
Miten arkielämä sujuu?



Tämän sivun alkuun

Surun vaiheet

Surutyössä käydään läpi monenlaisia tunteita. Surun vaiheita ovat shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleenrakennusvaihe. Kuitenkaan ei ole olemassa mitään tarkkarajaista vaiheesta toiseen siirtymistä. Joillakin suru hoituu itsestään ilman tunnekuohuja tai suurempaa käsittelyä. Surusta noustaan hitaasti takaisin ylös, pala palalta, porras portaalta. Surutyön kautta ihminen saa etäisyyttä menetettyyn, je se on onkin tärkeää elämän jatkumiseksi ja eteenpäin pääsemiseksi.

Ensimmäinen vaihe on järkytys, shokki, joka voi kestää minuuteista tunteihin tai päiviin, joskus jopa vieläkin kauemmin. Shokkivaiheessa sureva kokee voimakkaita tunteita tai lamaantuu täysin; takertuu epätoivoisesti toiseen ihmiseen, huutaa ääneen tai haluaa olla vain rauhassa, vajota hiljaisuuteen. Oman lapsen menetys on valtava kriisi. "Tämä ei voi olla totta"-ajatus nousee pintaan. Olo on epätodellinen.

Toisessa vaiheessa, reaktiovaiheessa, todellisuus tunkeutuu tajuntaan. Vähitellen sureva kä-sittää, mitä on tapahtunut. Tässä vaiheessa on tärkeää saada muilta ihmisiltä tukea. Surevalla on tarve pukea tapahtunut sanoiksi, kerrata vaiheita yhä uudestaan ja uudestaan. Jos lähiympäristöstä ei saa kuuntelijaa, niin kannattaa hakeutua samankokeneiden keskustelu- ja tukiryhmään tai muun toiminnan piiriin. Myös vapaaehtoiset auttajat, kriisiryhmät ja järjestöt tarjoavat apua kriisiin joutuneelle.

Sitten seuraa käsittelyvaihe, jolloin sureva yrittää ymmärtää ja käsitellä tapahtunutta. Parhaassa tapauksessa se johtaa asian hyväksymiseen. Toisaalta tapahtumaa voidaan kieltää ja esiin tulleet tunteet tukahduttaa. Surutyössä vaikuttavat sen hetkisen tilanteen lisäksi aikaisemmat menetykset, niiden jättämät vammat ja niistä selviytyminen. Me kannamme mukanamme aikaisempia itkemättömiä itkujamme, käsittelemättömiä surujamme ja ne saattavat tulla tämän kriisin yhteydessä pinnalle.

Surulla ei ole aikataulua. Surun vaikeimmat vaiheet vievät useita kuukausia. Joskus suru voi ottaa otteen elämästä; Päivittäiset askareet käydä ylivoimaisiksi. Omasta terveydestä ja perheestä huolehtiminen kärsii. Tulee unihäiriöitä, levottomuutta, keskittymisvaikeuksia, omaan itseensä käpertymistä. On myös niitä, jotka pelkäävät jäävänsä kiinni suruun tai eivät osaa käsitellä sisällään olevaa tuskaa, vaan jähmettyvät paikoilleen. Jos suru jää hallitsemaan elämää, olisi hyvä jaksaa hakea ammattiapua, jotta päästäisiin eteenpäin.

Seuraavassa vaiheessa tapahtunut hyväksytään ja siihen sopeutuminen alkaa. Se on samalla alku elämälle tapahtuneen jälkeen. Elämä jatkuu eteenpäin, vaikka alussa on hyvin vaikea ajatellakaan, että se on lainkaan mahdollista. Menetetty lapsi saa paikkansa perheessä. Vähitellen tulee hyviä kokonaisiakin päiviä. Sitten taas suru nousee voimakkaana - tunteet vaihtelevat ilosta suruun.

Suruvuosi on nähty eräänlaisena mallina suremiselle. Vuoden aikana syntymän ja kuoleman vuosipäivät, juhlapäivät ja muut merkittävät tapahtumat elvyttävät surun. Se voi olla vuosi vuodelta helpompaa, surureaktiot laantuvat, mutta helppoa se ei ole varmasti koskaan.

Ajateltavaa...
Surun vaiheet - tunnistanko ne omasta elämästäni?
Onko jokin vanha, käsittelemätön suru noussut pintaan menetyksen yhteydessä?



Tämän sivun alkuun


Surusta eteenpäin

Kuuntele omaa itseään. Ei kannata esittää vahvaa ja reipasta tai yrittää puuduttaa tuskaansa. Älä kanna surua sisälläsi, vaan kevennä taakkaa ja ilmaise tunteitasi. Itkeminen voi olla vaikeaa. Itku saa tulla, jos on tullakseen. "Kun itku tuli, se tuntui hyvältä, mutta koski kipeästi. En ole osannut itkeä kymmeneen vuoteen. Sanotaan, että kyyneleet puhdistavat. Se pitää todellakin paikkansa.--", kertoo eräs äiti.

Elä surua, älä pakene sitä - se on hyvä alku. Sinulla on oikeus saada surra, oikeus pitää kiinni tunteistasi ja tutkiskella niitä ajan kanssa. Suruun täytyy mennä ensin sisälle ennen kuin voi päästä eteenpäin. Oikopolkuja ei ole.

Sureminen on suuri urakka, joka kulkee ympyrää tai muistuttaa aaltoliikettä: huippuja ja aallonpohjia. Kun on kerran käynyt syvällä aallonpohjassa, niin seuraavalla kerralla ei ehkä tarvitse käydä ihan niin syvällä. Saat olla juuri niin surullinen tai vihainen kuin olet. Sinun ei tarvitse olla reipas ja vahva jonkun toisen vuoksi.



Tämän sivun alkuun


Purkautumistie surulle?
Ole itsellesi kiltti. Tee sellaista, mistä todella pidät. Vältä ihmisiä ja tilanteita, jotka satuttavat sinua. Älä kiusaa itseäsi, äläkä ota kantaaksesi toisten taakkoja. Puhuminen ja asioiden jakaminen toisten kanssa on eräs tapa yrittää selkiyttää ja ymmärtää todellisuutta. Pue sanoiksi kuvitelmasi, harhaluulosi, levottomuutesi ja pelkosi jollekulle, joka kuuntelee sinua. Jos sinulla ei ole ketään, jolle voisit puhua, niin silloin voit kokeilla muita keinoja.

Eräs niistä on kirjoittaminen. Kirjoita vaikeat ajatukset paperille, pidä vaikka päiväkirjaa. Se on kuin ystävä, jolle voit aina puhua. Voi olla helpompaa muotoilla ajatuksiaan rauhassa, kirjoittaa tuntemukset paperille. Ajan kuluessa päiväkirjaa lukiessasi huomaat, että olet selvinnyt surusta yli, päässyt eteenpäin.

Muita keinoja surun työstämisessä on esim. runojen kirjoittaminen, piirtäminen, kuvanveisto, käsityöt, uuden harrastuksen aloittaminen, kirjeiden kirjoittaminen, musiikin kuuntelu, tanssiminen, luonnossa liikkuminen... Sytytä lapsellesi muistokynttilä. Voit miettiä itsellesi parhaalta tuntuvia tapoja surun ilmaisuun.

15 ajatusta surutyöstä
1. Jaa surusi toisten kanssa. Yhteisten kokemusten kautta sydämenne jakavat hiljaisen ymmärtämyksen, joka on suurempi kuin mitkään sanat.
2. Tavalla tai toisella et koskaan pääse menetyksen yli kokonaan. Se muuttaa elämäsi tahtomattasi. Voit itse päättää, tapahtuuko muutos parempaan suuntaan. Joskus surusta voi tulla niin suunnaton, koska kaikkien aikaisempien menetysten aiheuttama suru kasaantuu yhteen. Anna itsellesi lupa surra aikaisempiakin menetyksiä.
3. Pidä yhteyttä kanssaihmisiin. Tarvitset heidän läsnäoloaan, tukeaan, osanottoaan, syliään.
4. Jos epäilet omia kykyjäsi pästä surusta yli, niin ole kärsivällinen ja tietoinen siitä, että pitkäaikainenkin surutyö johtaa toipumiseen.
5. Jokaisella elämällä on tarkoituksensa, oli se sitten lyhyt tai pitkä.
6. Ota kipu avoimesti vastaan. Sinusta voi tuntua helpommalta unohtaa se tai hukuttaa se työhön, mutta lopulta tunteet pääsevät esiin. Suru tulee vaatimaan huomiota.
7. Itke. Kyyneleesi ovat rakkaudenosoitus. Rakkauden kyyneleet parantavat.
8. Anna itsellesi aikaa surra. Lopullisen menetyksen hyväksyminen voi viedä useita vuosia.
9. Ota oppia heistä, jotka ovat päässeet menetyksen yli. Heidän selviytymisensä on turvallinen takuu siitä, että sinäkin opit elämään surusi kanssa.
10. Luulet ehkä ettet koskaan enää pysty tuntemaan todellista iloa. Usko siihen, että tulet tuntemaan iloa, ilollasi on rikkaus ja syvyys, jonka lähteenä on oikean kärsimyksen ja toipumisen taito.
11. Lopulta pääset niin pitkälle, että voit elää tunnin, päivän tai viikon ajattelematta kivuliasta kaipausta ja tyhjyyttä. Etsi uusia elämyksiä. Ota uudistukset avomielin vastaan.
12. Anna kaikkien niiden tunteiden virrata vapaasti, joita et koskaan ehtinyt ilmaista. Kirjoita kirje, runo tai piirrä kuva tai käy mielikuvituskeskustelu menettämäsi henkilön kanssa. Se auttaa parantamaan sielusi haavat.
13. Sure sitä minkä menetit ja sitä mitä et koskaan tule saamaan. Päästä sitten otteesi surusta varovasti ja hellästi.
14. Joskus paras lohtu löytyy kupista teetä, kukkakimpusta, rauhoittavasti kylvystä tai rauhallisista hetkistä takkatulen äärelä.
15. Kunnioita surun voimaa. Sillä on psyykkinen, fyysinen ja henkinen vaikutus sinuun, silloin kun vähiten odotat sitä. Ole varovainen.
-Karen Katafiasz-

Ajateltavaa...
Olenko aloittanut tien eteenpäin? Olenko alussa vai lopussa?
Milloin menetetty lapseni muistuttaa olemassaolostaan?
Tuntuuko lapsi joskus olevan läsnä? Millä tavoin?
Puhuvatko toiset lapsesta? Tuntuuko se helpolta vai vaikealta?
Mitkä ovat synkimmät ja mitkä valoisimmat kokemukseni?


Katso myös: Kuinka tästä eteenpäin



Tämän sivun alkuun


Kuinka tukea lapsensa menettänyttä?

Minulle on hyötyä sinun tuestasi, kun... -Minä tunnen tarvitsevani apua.
-Minä myönnän sinulle olevani avun tarpessa.
-Minä tunnistan vaikeimmat ongelmani ja ilmaisen ne.
-Minä ymärrän ja uskon, että toiset ovat rinnallani ja voivat auttaa minua.
-Minä olen valmis ottamaan vastaan apua ja tiedotan saamani avun.

Voin olla toiselle tueksi, kun...
-Haluan oppia eläytymään toisen persoonallisuuteen.
-Koetan ymmärtää toisia heidän lähtökohdistaan.
tunnistan, että neuvoani ja apuani odotetaan.
-Teen itselleni selväksi, pystynkö tähän työhön.
-En tyrkytä apuani, vaan pidän sitä vain tarjolla.

Joskus voi tuntua, että lapsensa menettäneen perheen lähellä pitäisi olla, mutta miten lähestyä heitä, mitä sanoa. Kun pieni lapsi on kuollut, ei ole olemassa mitään lohtua: Lohduttaminen on sama kuin kieltää ihmiseltä oikeus surra. On kuitenkin yksi keino lohduttaa; Vahvista surua, anna surun ja tuskan vallita juuri sellaisena kuin se on.

Ei tarvitse sanoa mitään, voit vaikka vain kuunnella, olla sanattomasti läsnä. Lähimmäinen, joka jaksaa jäädä ja antaa asioiden olla niin kuin ne ovat, parantaa. Kosketus on aina hyväksi. Pidä kädestä, halaa, pidä nenäliinoja lähettyvillä ja katso silmiin. Käden lämpö on parempi kuin tyhjät kliseet. Voit auttaa myös arkipäivästä selviytymisessä, valmista ruokaa, hoida kotia, auta lastenhoidossa, käy ruokakaupassa jne.

Älä sano ymmärtäväsi. Ymmärtää voi vain sellainen, joka itse on menettänyt lapsen.
Älä myöskään sano: Tällä on jokin tarkoitus. Surevalle tarkoitus saattaa selvitä aikaa myöten, mutta siinä tapauksessa asian pitää lähteä hänestä itsestään, eikä hänelle saa panna sanoja suuhun.
Älä myöskään sano: Kaikki kohtaavat vaikeuksia, se kuuluu elämään. Tai: Sinullahan on toinen lapsi. Sinä olet niin nuori, voit saada uuden lapsen. Aika on puolellasi. Lasta ei voi toinen lapsi koskaan korvata.

Kun lapsi kuolee ennen syntymäänsä tai pienenä, maailma pysähtyy ja täyttyy pohjattomasta raastavasta fyysisestä tuskasta. Ei ole niin yksinkertaista antaa lohtua siihen tuskaan.


"Älä hylkää meitä surussa, katso silmiin,
kun puhut minulle,
ja anna minun puhua loppuun.
Kosketa minua, se auttaa.
Älä puhu onnestasi, menestyksestäsi työssä
tai rikkinäisistä suhteistasi äläkä yritä
saada minua lopettamaan suremista.
Älä sano, että ymmärrät millaista meillä on,
vaan anna meidän sen sijaan puhua siitä,
mitä tapahtui."
-Jim Downing ja Ingela Bendt-



Ajateltavaa...
Mitä kokemuksia minulla on surevien vanhempien kohtaamisesta?
Mitä pelkään eniten?
Miten voin selvittää levottomuuttani ja ahdistustani?
Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?
Mitä omia menetyksen kokemuksia minulla on?



Tämän sivun alkuun

Lähteet: Bendt, Ingela. Kun pieni lapsi kuolee. LK-kirjat 1999.
KÄPY-lehti 1/94, 2/94, ja 2/99. Kätkyt- ja lapsikuolemaperheiden yhdistys ry.

alapalkki
ŠEnkelisivut